Auto News Viimeinen tango soi katkeransuloisesti sörkkalaisessa pommisuojassa

Último. Tangoteatteri Kiuta Vapaan taiteen tilassa. Idea, tanssi ja koreografia Marjo Kiukaanniemi ja Timo Hakkarainen, avustava ohjaaja Gonzalo Orihuela, ääni ja live-musiikki Harri Kuusijärvi, valot Kauri Klemelä.

Tango – tuskin on toista tanssilajia, joka jo nimenä on niin täyteen ladattu tunteita ja mielikuvia. Pahimmillaan kliseitä, parhaimmillaan sielukarkkien suloisenkatkeraa mielihyvää.

Tangoteatteri Kiutan esitys Último on kumpaakin.

Kiuta on merkillinen ilmiö suomalaisessa tanssielämässä. Se on tehnyt muun muassa peikkotangoa lapsille ja kiertänyt maailmaa esittelemässä omaperäistä tanssiaan. Últimokin lähtee Helsingin esitysten jälkeen kiertueelle tangon kotimaahan Argentiinaan.

Jos hoidetaan alta ne kliseet, niin kyllä, näyttämöllä on kapakan pöytä, pari jakkaraa ja viinapullo. Musiikkina soi kaihoisa harmonikka.

Loppu onkin jotain aivan muuta. Ei voi puhua suomalaisesta tai argentiinalaisesta tangosta. Se on Marjo Kiukaanniemen ja Timo Hakkaraisen tangoa. Ei tanssilavojen ränttäntänttän-pystypainia eikä Buenos Airesin eroottista kutua.

Tango nuevosta voi kyllä puhua, koska pari käsittelee tangoa vapaasti vailla konventioiden taakkaa. Perusaskeleet löytyvät, mutta muuten mennään tunteet edellä – vaikka villisti hyppien tunnetilan niin vaatiessa, mikä ei ainakaan ole kovin ortodoksista meininkiä.

Último on melankolinen kahden ihmisen ero ja latautunut virittäytyminen siihen. Lopputuloksen aistii ilmassa alkuminuuteista lähtien.

Tämä on nimensä mukaisesti viimeinen kerta. Viimeinen tango pommisuojassa, sillä esitystilana on mystinen väestönsuoja Sörnäisissä. Parempaa kontekstia ei voisi esitykselle keksiä!

”Syntinen” Kurvi ja kolkko väestönsuojaluola, joka on piilopaikka kaikelta pahalta, mutta samalla myös kuolemanloukku.

Tanssijat laskevat lakonisesti ääneen pahaenteistä lähtölaskentaa. Tunnelma on odottava, viipyilevä, jopa pitkitetty äärirajoille. Suorastaan ihanan kiirehtimätöntä tässä ajassa. Kuin unenomaista Twin Peaksia Sörkassa.

Harri Kuusijärven haitari soi juuri niin kuin pitää, tukahdutetusti kertoen. Edes yleisössä tahattomasti känisevä sylivauva ei pilaa tunnelmaa, vaan tuntuu melkein kuuluvan esitykseen.

Último välttää pahimman paatoksen. Kahden tanssijan lapsenomainen vilpittömyys ei itselleni näyttäydy eroottisena rakkaus­draamana vaan pikemminkin kuvauksena syvästä kumppanuudesta – ja sen surullisesta katoamisesta.

Tyttönainen jää yksin näyttämölle kerimään kerälle sen, mikä on jäänyt jäljelle. Katkerankaunista.