Auto News Näin Kelan kaaos vaikuttaa: Marja-Leena Savolainen säännöstelee elintärkeitä lääkkeitä ja miettii, onko edes ruisleipään varaa

Tällä hetkellä helsinkiläinen Marja-Leena Savolainen on ilman tai säännöstelee neljää lääkettä: vahvoja kipulääkkeitä, verenpainelääkkeitä, kolesterolilääkkeitä, inhalaattoria keuhkoahtauman vuoksi.

Siis toistaiseksi, lista uhkaa pidentyä. Savolainen on eläkkeellä, kulkee keppien varassa ja sairastaa useita vakavia perussairauksia.

Tulot riittäisivät niukasti muuhun peruselämiseen, mutteivät noin kolmeenkymmeneen lääkärin määräämään tuotteeseen ainakaan näin alkuvuodesta. Ennen vuodenvaihdetta hänen satojen eurojen lääkekulunsa kuussa hoituivat niin, että Helsingin kaupunki myönsi lääkkeille maksusitoumuksen vuodeksi kerrallaan.

”Katsokaa minua silmiin. Meitä on monta. Me kärsimme.”

Kuten monia muitakin, Savolaista neuvottiin alkuvuodesta hakemaan Kelasta perustoimeentulotukea – jota hän ei tietenkään saa – ja sitten kuntaan hakemaan lääkitystä täydentävänä toimeentulotukena. Sitten asiat menivät monimutkaisiksi.

Kelasta toinen ihminen sanoi päätöstä virheelliseksi, toinen oikeaksi ja ohjasi hakemaan apua kaupungilta. Kaupungilta sanottiin että ei, hae Kelalta kiireellistä apua. Ja niin edelleen.

Selvitettyään olosuhteensa nyt useita kertoja Savolainen odottaa, milloin seuraava lääke listalta loppuu ja ynnäilee moneenko ruisleipään on vielä varaa. Laskut hän pyrkii viimeiseen asti maksamaan ajoissa, tipahtaminen sairastumisen vuoksi työelämästä kun vei aikoinaan velkajärjestelyyn.

Hän pyytää anteeksi, että vähän itkettää. Mieleen pyrkii itsetuhoisia ajatuksia.

”Ei pahinta ole se, että lääkkeet loppuvat. Pahinta on erakoituminen ja se, että on entistä vaikeampi luottaa ihmisiin, saada itseään liikkeelle ollenkaan.”

Savolainen sanoo, että jos lääkkeiden kanssa tulee äärimmäinen hätä, voi tietysti mennä päivystykseen. Sairaala varmaan auttaa.

”Mutta pitääkö minun miettiä, että tarvitsiko joku muu sitä vielä minua enemmän tai mitä se yhteiskunnalle maksaa? Mietin. En ole mennyt.”

Hän sanoo myös, ettei hän ihmettele, että harva hänen tilanteessaan uskaltaa puhua asioista avoimesti. Hänestä niin on nyt tehtävä, ei hänen itsensä takia vaan muiden. Niiden lukuisien ahtaalla olevien eri ikäisten suomalaisten, joita hyvinvoivat eivät yleensä näe.

”Katsokaa minua silmiin. Meitä on monta. Me kärsimme.”