Auto News Klassikkoromaani Arktinen hysteria istuu hyvin näyttämölle

Arktinen hysteria. Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Marko Tapion Arktinen hysteria 1 ja 2 sekä SKS:n arkistoista löytyneiden liuskojen pohjalta dramatisoinut Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto. Ohjaus Atro Kahiluoto, dramaturgi Aina Bergroth, lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski, kuvat ja videot Hirvikoski ja Pasi Ylirisku, valosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Juhani Liimatainen. Näyttämöllä Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Tarja Heinula, Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen ja Petri Liski. ★★★★

Marko Tapion Arktinen hysteria -romaanin (1967–1968) tuominen näyttämölle on kulttuuriteko, jonka soisi herättävän keskustelua romaanista ja sen merkityksestä ilmestymisaikanaan ja nyt.

Atro Kahiluodon ohjaama ja yhdessä Juha-Pekka Hotisen kanssa dramatisoima Arktinen hysteria koostuu Marko Tapion Arktinen hysteria -romaanisarjan kahteen ensimmäiseen osaan sekä SKS:n arkistoista löytyneisiin sarjaa täydentäviin liuskoihin.

Rajausta 1800-luvun lopulta 1960-luvulle yltävään materiaaliin on kuitenkin tehty. Ja se polku on johdonmukainen. Nyt kuvataan tolkun ihmistä.

Mistä Arktisen hysterian nihilismi kumpuaa?

Pienellä näyttämöllä seurataan Harry Björkharryn (Timo Tuominen) mielensisäistä teatteria. Harry on voimalainsinööri, joka huomaa padossa murtuman. Eletään 1960-lukua.

Poika Harry ei arvosta voimalan omistajaa ja pankin johtokuntaan kiipinyttä nousukasisäänsä Vikiä (Taisto Reimaluoto), mutta samalla hän halveksii työväenluokkaa.

Kun voimalan lakkoilevat työmiehet käyvät hänen isänsä kimppuun, hän ei reagoi. Isä saa työmiehiltä puukosta ja joutuu sairaalaan.

Harry ottaa vastapuhelun äidilleen. Hänellä on hetki aikaa miettiä. Pakottaako hän työväen konepistoolin avulla töihin vai katseleeko, kun voimala ja luonto hajoavat?

Tuomisen Harry toimii esityksen kertojana ja muut näyttelijät muuntautuvat suvun hahmoiksi ja voimalan työntekijöiksi.

Romaanin sirpalemaiset välähdykset, hyppelyt ihmisen tajunnasta kerrontaan sekä aikatasojen siirtymät sopivat hyvin näyttämölle, jossa kaikki ovat koko ajan läsnä. Keinot ovat tuttuja ja turvallisia.

Näyttämöllä tilaa annetaan ennen muuta Tuomelalle sekä Reimaluodolle. Myös Timo Torikan esittämä isoisä Janne piirtyy selkeästi. Naiset ovat äitejä, vaimoja ja jalustalle asetettuja rakastajia. Sylvia Plataani (Tarja Heinula) Harryn äitinä on pojalle arvoitus, Marja Salo työmaan rakastettuna Katjana hehkuu puhtaana.

Romaanin kuvaukset luonnosta ja rakkaudesta ovat yhtä aikaa hienostuneita ja raakoja, alkuvoimaisia ja todella tarkkoja havainnoissaan. Esitys saa niistä sävyistä kiinni hetkittäin.

Harry Björkharry näkee menneisyyden sekavana koston kierteenä, jossa pahat teot aina kertautuvat. Uudempi historiantutkimus on kiistänyt romaanin tarjoamat sisällissotatulkinnat.

Arktinen hysteria ei kuitenkaan kuvaa sitä, mitä tiedämme asioista. Se kuvaa ennen muuta sitä, miten epäpoliittisena itseään pitävä keskiluokka ne näkee.

Materiaalin hajanaisuus on keskeinen osa esitystä, jossa myös kuvataan sitä, mitä työryhmä teoksesta ajattelee. Tarinat luovat myös todellisuutta.

Yhdessä ratkaisussa luokkarajat ylittävä rakkaus voittaa kaiken, toisessa rakas kuolee, kolmannessa ihminen on ekokatastrofin partaalla.

Nihilistiset ja epäpoliittiset kaiut jäävät soimaan mieleen ja patistavat yleisöä miettimään, miten he haluaisivat tarinan päättyvän.

Arktinen hysteria on tärkeä kulttuuritekona. Jos teos olisi ihmisille hyvin tuttu ja teatterissa usein esitetty, pelkkä keskiluokan ajattelutavan kuvaus ei mielestäni riittäisi.

Esitys ehdottaa, että romaanin merkityksestä olisi syytä keskustella.

Ja ehdottomasti onkin.

Oikaisu 3.3. klo 12.43: Korjattu Timo Tuomisen nimi, joka oli muuttunut kesken tekstiä Tuomelaksi.